Lauluja hiljaisuudesta

"Joskus me olimme vain hiukkasia, kiemurtelemassa tähtienvälisessä sumussa. Meillä ei ollut tahtoa, ei ymmärrystä tai suuntaa. Me tanssimme halki pimeyden äänettöminä ja hahmottomina.

Mutta sitten tulivat Rakentajat. He antoivat meille Arissan.

Me emme voi koskaan ymmärtää Rakentajia, emme vaikka he jättivät jälkeensä niin paljon. Me ehdimme unohtaa kielen, me ehdimme unohtaa miten kuunnella. Me ehdimme unohtaa, mistä me tulemme ja miten Rakentajat meidät tänne johdattivat. Mutta me emme unohtaneet, keitä me olemme:

Arissa on meidän ja me olemme Arissa. Se on meidän kotimme ja turvapaikkamme, pala kaikkeutta Rakentajien valituille.
Kun ulkona myrskyää ja tuuli piiskaa kuivia ja elottomia kallioita, me istumme Rakentajien taivaan alla ja laulamme.
Kun taivas vetäytyy synkkään pilveen ja sylkee maahan edein vitsausta, me sytytämme kynttilöitä.
Ja me rukoilemme, me laulamme ja me huudamme. Kiitollisuus sydämissämme paisuu ja nousee korkeuksiin.

Ehkä se jonakin päivänä tavoittaa Rakentajat. Ehkä he jonakin päivänä palaavat, kuten on ennustettu.

Ehkä."

-  avauskirjoitus kronikoitsija Krannealin kootuista teksteistä

Oli kaupunki kuin uni valkoinen

hohto taivaaseen asti

kaduilla kansa puhdas valittujen

sieluissaan jalous ja mahti

Johtaja, paimen, näkijä sielun

sydämessään kantoi huolta

tunsi kaamean petoksen ahneen nielun

arvasi Kirotun vaihtavan puolta

Yön varjoissa mursi Kirottu portin

tuo sieluton pimeyden orja

murhasi sotilaat urhean kaartin

varasti rikkaudet, neidon sorjan

Vitsaus ja kurjuus ovat petturin osa
Oikeuden sormia ei paeta voi
Niin päättyi pako petoksen, rikkojan
Suuren aukion kellot soi

Ja vaikka Paimen sydän itki
verta, kyyneliä puolesta pojan
Oli pakko muistaa vanha laki
sammuttaa sydän kapinoijan

Vaan kallis oli hinta kapinan
petos tahrasi jo kaupungin
kipu, sairaus ja sota maailman
oli saavuttanut näin Arissan.

 -  Kuvaus petoksen yöstä. Dirakin, toisen Arissan pormestarin puheesta kääntänyt kronikoitsija Marann

"... kukin viisi vuotta täyttänyt lapsi on tuotava kolmannen sunnuntain keskipäivänä sydänaukealle ja annettava heidän kuulla Arissan sydämenlyönnit. Joku heistä saattaa kysyä, mikä huurretun lasikuvun alla on ja mistä ääni tulee. Tiedonhalustaan ei pidä tätä uteliasta lasta moittia, sillä onhan sydänaukea Rakentajien viimeinen ihme, mykistävä kaikessa ainutkertaisuudessaan. 

Sydänaukean ja Paimenen sydämen tarinasta on useita eri muotoja, mutta tässä yhteydessä käytetään vanhinta. Se kertoo tarinan siitä, kuinka suuren tuhon ja Kirotun petoksen aikaan Paimen teki raskaan päätöksen, sulki Arissan portit ja pelasti kansansa. Hän sanoi tuolloin, ettei voisi pakottaa kenenkään jalkoja pysymään paikallaan, eikä kahlita kenenkään sielua Arissan porttien sisään. Moni lähtikin, mutta yhtä usea palasi takaisin sairastuneena tai muun vitsauksen kohdanneena ja loput katosivat kuollakseen yksin pimeässä. Vaikka päätöksen raskaus ja valitun tien hankala kulku painoivat Paimenta, hän uskoi kuolemaansa asti tehneensä oikean päätöksen. On meidän tehtävämme todistaa hänen olleen oikeassa.
Paimen eli pitkän elämän - niin pitkän, että meidän on sitä hankala käsittää, onhan veremme menettänyt miltei kokonaan rakentajien perintönsä ajan kuluessa. Paimen oli rakentajista viimeinen ja hänen kuollessaan Arissan seinien kerrotaan itkeneen verta.
Paimen teki kuitenkin rakastamalleen kaupungille ja sen asukkaille vielä viimeisen palveluksensa – jätti sydämensä Arissaan. Hänen sydämensä on lyönyt Paimen kuolemasta lähtien ja lyö edelleen sydänaukean keskellä lasikupolin alla. Sanotaan, että Paimenen sydän pitää Arissan elossa ja että sen viimeinen lyönti kumahtaa silloin, kun Arissa lakkaa olemasta ja rakentajat tulevat jälleen takaisin.
Arissan pormestari on ainoa henkilö, joka saa kulkea sisään sydämen kammioon ja nähdä Arissan sydämen omin silmin. Meille muille riittää tieto siitä, että Paimen on edelleen kanssamme."

- Rakentajien kolmannen sunnuntain oikeasta vietosta, koonnut kronikoitsija Alanne